Sitoutumispohdintaa

Operaatio Eroon Yksinäisyydestä jumittaa hieman paikoillaan koehenkilön painaessa töitä yötä-päivää niska limassa. Mutta ehkäpä näissä tyttösissä on hetkeksi aikaa selvittelyä. Lyhyesti voin kertoa, että tällä hetkellä tyttö, jonka kanssa kävin treffeillä, vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta, mutta baarissa tavattu tyttö viestittelee edelleen paljon (vaikka hänellä onkin tyttökaveri odottamassa kotona) ja myös hänessä on jotain eriskummallista vetovoimaa. Liekö se jälleen se naistennaurattajien salainen vetovoima...

Eilen koin lieviä kauhunhetkiä kun postiluukusta tipahti koristeellinen, imelän värinen kirjekuori, joka sisälsi kutsun lapsuudenystäväni ja hänen naisystävänsä häihin. Mikäpä sen onnellisempaa kuin kaksi ihmistä, jotka ovat päättäneet sitoutua toisiinsa, etenkin kun seurustelua on takana vaivaiset puoli vuotta ja ikää mittarissa reilut parikymmentä vuotta. Hanttihommissa, koulut niin ja näin ja lainarahalla ostettu paritalon puolikas elämistä odottamassa. Rehellisesti ja suoraan sydämestä en voi sanoa, että ottaisin täysin vakavasti tämän kaltaisen liiton. Omasta mielestäni avioliitto - ja ennen sitä myös kihlaus - ovat vakavia asioita, jotka tulisi harkita tarkkaan. Nykyään tuntuu kuitenkin, että kihloihin mennään heti yläasteelta päästyä ja muutama kuukaus seurusteltuna. Häät ovat hauska tapa juhlistaa rakkauden ensi huumaa. Mutta miten käy kun alkuhuuma katoaa ja todellisuus iskee?

Omasta lähipiiristäni löytyy niin lesbopariskuntia kuin heteropariskuntia ja olen pistänyt merkille, että naisparit ovat lähes poikkeuksetta ryntäämässä "perhe-elämään" nopeammin. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ollaan lähes poikkeuksetta vallattu toisen vaatekaapista puolet omille tavaroille ja huomaamatta viikkojen kuluessa kannetaan sisään myös jukkapalmu ja Rekku-koira, sitten sohva ja lopulta sanotaan irti oman asunnon vuokrasopimus. Kaikki tämä ensimmäisen puolen vuoden kuluessa - tietenkin. Sitten samoihin aikoihin vaihdetaan kihlat ja vannotaan ikuista rakkautta. Vuoden, puolentoista seurustelun jälkeen toisen naama alkaa kuitenkin ärsyttää, tyttöystävän mukana tuomaa Rekkua ei jaksaisi ulkoiluttaa, ärsyttää kun toinen jättää joka aamu kahvikupin pöytään eikä voi tiskata. Tai sitten tajutaan, että toisen koko viehätys on kadonnut ja tunteet muuttuvat nopeasti. Tappeluita tappeluiden perään. Sitten katkera ero. Ja ihan kuin erossa itsessään ei olisi tarpeeksi, toisen on etsittävä uusi asunto. Muutto on hoidettava, osoitteenmuutokset tehtävä ja yhteiset tavarat jaettava.

Omasta (lesbo)lähipiiristäni tunnen juuri kyseisiä tapauksia. Yhdessä on asuttu monia kertoja ja erottu monia kertoja. Kihloissa ollaan niin usein ettei tämän ilouutisen jakamisesta seuraa enää hurraahuutoja vaan ennemminkin silmien pyörittelyä. Heteroystäväni tuntuvat kuitenkin suhtautuvan maltillisemmin tämän tyyppiseen sitoutumiseen. Toinen lapsuudenystäväni muutti vastikään saman katon alle miehen kanssa, jonka kanssa hän on vakituisesti seurustellut viisi vuotta. Toinen (hetero)pariskunta taas muutti yhteen kolmen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen.

Itse olen - ehkä turhan vanhanaikaisestikkin? - sitä mieltä, että näin vakavasti sitoudutaan, kun ollaan päästy rakkauden ensihuuman yli, mikä tapahtuu ensimmäisen puolentoistavuoden aikana. Sitten, kun on koettu, millaista on elää toisen kanssa kun kaikki ei olekaan enää vaaleanpunaista ja ruusuista. Omassa ajatusmaailmassani kihlat vaihdetaan siten, että toinen kosii. Kihloja seuraa naimisiinmeno. Ei ehkä heti, mutta lähitulevaisuudessa. Ja avioliittoon astutaan ihmisen kanssa, jonka kanssa aikoo viettää loppuelämänsä.

Mutta koska naisilla on luonnostaan miehiä suurempi tarve sitoutua, mitä muuta kaksi naista yhdessä voisi olla kuin sitoutumisfiasko?