Seurustella? Sinkkuilla?

Tuntuu vähän siltä, että tämä sinkkutyttökin on kovaa vauhtia kipittämässä sinkkuuden varjoisalta puolelta sinne, missä ruoho on vihreääkin vihreämpää. Seurustelevien onnelliselle puolelle.



Nettitreffitytön kanssa on nähty paljon (niin paljon kun vajaan kahden tunnin välimatkan takia on mahdollista nähdä...) ja viestitelty vielä enemmän. On myös keskusteltu vakavasti muun muassa siitä, onko enää lupa tapailla muita tai harrastaa yhdenillanjuttuja, pitääkö Facebookista ottaa sinkku-merkintä pois ja kertoa vanhemmille uudesta, orastavasta suhteesta. Itse en ole niin innoissani. Viime kesänä päättynyt pidempi suhde kummittelee yhä mielen perukoilla. Ei siinä mielessä, että olisi exää ikävä, vaan lähinnä pelkona siitä, että taas syöksyy uuteen suhteeseen, kiirehtii ja satuttaa itseään ja muita.



Nyt kun suhde olisi taas mahdollista saada, on outoa, että yksi päällimäisistä tunteista on pelko. Tyttö on ihana ja suloinen, olen valtavan ihastunut ja kaikki on ihanaa, mutta silti pelko on kokoajan mukana. Kohta taas sattuu ja lujaa. Nyt pitäisi sanoa, että "slow down, girl, get a grip" ja työntää ne toisen lietsomat, ihanat tulevaisuudennäkymät pois mielestä. Nyt pitää ottaa rauhassa, hidastaa ja toimia kuten maltillinen aikuinen konsanaan, right?



Tässähän alkaa ihan miettimään, että onko jonkinasteinen sitoutumiskammo iskenyt vai mistä on kyse. Vanha minäni olisi rynnännyt onnellisena uuteen, ihanaan suhteeseen ja antanut kaiken mennä painollaan sen enempiä miettimättä. Ehkä olisi tullut turpaan, ehkä ei, mutta se ei olisi ollut sen päivän murhe. Nykyinen minäni kuitenkin miettii ja murehtii kaikkea mahdollista, mitä saattaisi tapahtua.



Pitäisikö tässä nyt antaa mennä vai hidastella, jarrutella ja toppuutella, ettei sitten sattuisi niin kovaa. Vai tuleeko tässä sattumaan juuri oman pelkuruuteni tähden? Onko etäsuhde liian rankka, pitäisikö kuitenkin vai lopettaa tulella leikkiminen ja jatkaa sinkkuelämää? Vai kuitenkin yrittää, kuka sitä tietää, mihin elämä vie? Sitä jään pohtimaan.