Suhdekysymyksiä

Yhdet häät takana päin! Toinen morsiammista oli niin kaunis muhkeassa, punaisessa hääpuvussaan ja ruusukimppu kädessään, että tämä tyttö ei varmasti ollut ainut joka kuivaili silmiään nenäliinaan seremonian aikana. Tuli siinä onnellista paria katsellessa pienimuotoinen hinku päästä itsekkin pukeutumaan pitsiunelmaan ja kävelemään juhlasalin käytävää pitkin kohti elämänsä naista. Työpäivät ovatkin häiden jälkeen menneet selaillessa "ohimennen" erinäisiä hääsivustoja. Jos sitä ei vielä menisi naimisiin. Mihin jäivät kaikki periaatteet siitä, että naimisiin mennään monen, monen, monen vuoden seurustelun jälkeen eikä varsinkaan vain, että saisi pukeutua hääpukuun ja järjestää juhlat. Ja lupaava seurustelukumppani voisi olla myös oleellinen osa elämää, ennen kuin vietetään häitä.

Häät eivät olleet ainut iloinen perhetapahtuma, johon tämä tyttö on päässyt osalliseksi kuluneitten viikkojen aikana. Vajaa viikko sitten vierailin lapsuudenystävän luona sairaalassa katsomassa muutaman viikon etuajassa maailmaan ilmestynyttä tyttövauvaa. Kun katseli tuoretta äitiä lapsensa kanssa oli tilanteessa jotain sellaista, mitä kukaan, joka ei itse ole äiti, tuskin ymmärtää. Tilanne oli hyvin koskettava ja tuoreiden vanhempien onnea ei voinut olla huomaamatta. Itse en lukeudu kovinkaan lapsirakkaaseen joukkoon ja olenkin aina ollut sitä mieltä, että itse en lapsia halua. Mutta katsellessani ystävieni pientä perhettä iski kaipuu saada oma perhe. Vielä ajatus kulkee kuitenkin suhteellisen normaalisti ja ymmärrän, ettei toimistotyöharjoittelijan palkalla elätetä lapsea ja kaksikymppisenä, juhlivana ja menevänä sinkkunaisena tuskin olisin ihanneäiti...

Muiden astellessa avioon ja tullessa vanhemmiksi, minä istun edelleen saman pikkuisen toimistopöytäni takana ja illalla pakerran yhä koulutehtävieni kanssa yksiöni sohvalla. Rakas Operaationi tosin on edelleen toiminnassa, ja olenkin jo ehtinyt kiertää vapaina viikonloppuiltoinani Helsingin homobaarit. Tarjonta ei ole järin kehuttava (tai vaihtoehtoisesti minä olen nirso) ja mielen perukoilla kummittelee aina nettitreffi-tyttö, mikä saattaa osaltan olla haittatekijä operaatiotani ajatellen.

Tytön kanssa on tapailtu edelleen ja välimatkasta huolimatta "suhde" tuntuu toimivan edelleen. Lainausmerkit koska itse vierastan sanaa suhde. Suhde on jotain, minkä onnistun aina tuhoamaan. Jos merkitsen itseni suhteessa olevaksi, tiedän että ahdistus ilmestyy sillä samaisella sekunnilla. Ja se oli sen suhteen loppu. Joten mieluiten pysyttelen sinkkuna ja katselen Helsingin tarjontaa, vaikka pääni sisällä pyörii vain yhden tytön kuva ja sydämeen sattuu ajatella elämää ilman häntä.

Seurustella? Sinkkuilla?

Tuntuu vähän siltä, että tämä sinkkutyttökin on kovaa vauhtia kipittämässä sinkkuuden varjoisalta puolelta sinne, missä ruoho on vihreääkin vihreämpää. Seurustelevien onnelliselle puolelle.



Nettitreffitytön kanssa on nähty paljon (niin paljon kun vajaan kahden tunnin välimatkan takia on mahdollista nähdä...) ja viestitelty vielä enemmän. On myös keskusteltu vakavasti muun muassa siitä, onko enää lupa tapailla muita tai harrastaa yhdenillanjuttuja, pitääkö Facebookista ottaa sinkku-merkintä pois ja kertoa vanhemmille uudesta, orastavasta suhteesta. Itse en ole niin innoissani. Viime kesänä päättynyt pidempi suhde kummittelee yhä mielen perukoilla. Ei siinä mielessä, että olisi exää ikävä, vaan lähinnä pelkona siitä, että taas syöksyy uuteen suhteeseen, kiirehtii ja satuttaa itseään ja muita.



Nyt kun suhde olisi taas mahdollista saada, on outoa, että yksi päällimäisistä tunteista on pelko. Tyttö on ihana ja suloinen, olen valtavan ihastunut ja kaikki on ihanaa, mutta silti pelko on kokoajan mukana. Kohta taas sattuu ja lujaa. Nyt pitäisi sanoa, että "slow down, girl, get a grip" ja työntää ne toisen lietsomat, ihanat tulevaisuudennäkymät pois mielestä. Nyt pitää ottaa rauhassa, hidastaa ja toimia kuten maltillinen aikuinen konsanaan, right?



Tässähän alkaa ihan miettimään, että onko jonkinasteinen sitoutumiskammo iskenyt vai mistä on kyse. Vanha minäni olisi rynnännyt onnellisena uuteen, ihanaan suhteeseen ja antanut kaiken mennä painollaan sen enempiä miettimättä. Ehkä olisi tullut turpaan, ehkä ei, mutta se ei olisi ollut sen päivän murhe. Nykyinen minäni kuitenkin miettii ja murehtii kaikkea mahdollista, mitä saattaisi tapahtua.



Pitäisikö tässä nyt antaa mennä vai hidastella, jarrutella ja toppuutella, ettei sitten sattuisi niin kovaa. Vai tuleeko tässä sattumaan juuri oman pelkuruuteni tähden? Onko etäsuhde liian rankka, pitäisikö kuitenkin vai lopettaa tulella leikkiminen ja jatkaa sinkkuelämää? Vai kuitenkin yrittää, kuka sitä tietää, mihin elämä vie? Sitä jään pohtimaan.

Sitoutumispohdintaa

Operaatio Eroon Yksinäisyydestä jumittaa hieman paikoillaan koehenkilön painaessa töitä yötä-päivää niska limassa. Mutta ehkäpä näissä tyttösissä on hetkeksi aikaa selvittelyä. Lyhyesti voin kertoa, että tällä hetkellä tyttö, jonka kanssa kävin treffeillä, vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta, mutta baarissa tavattu tyttö viestittelee edelleen paljon (vaikka hänellä onkin tyttökaveri odottamassa kotona) ja myös hänessä on jotain eriskummallista vetovoimaa. Liekö se jälleen se naistennaurattajien salainen vetovoima...

Eilen koin lieviä kauhunhetkiä kun postiluukusta tipahti koristeellinen, imelän värinen kirjekuori, joka sisälsi kutsun lapsuudenystäväni ja hänen naisystävänsä häihin. Mikäpä sen onnellisempaa kuin kaksi ihmistä, jotka ovat päättäneet sitoutua toisiinsa, etenkin kun seurustelua on takana vaivaiset puoli vuotta ja ikää mittarissa reilut parikymmentä vuotta. Hanttihommissa, koulut niin ja näin ja lainarahalla ostettu paritalon puolikas elämistä odottamassa. Rehellisesti ja suoraan sydämestä en voi sanoa, että ottaisin täysin vakavasti tämän kaltaisen liiton. Omasta mielestäni avioliitto - ja ennen sitä myös kihlaus - ovat vakavia asioita, jotka tulisi harkita tarkkaan. Nykyään tuntuu kuitenkin, että kihloihin mennään heti yläasteelta päästyä ja muutama kuukaus seurusteltuna. Häät ovat hauska tapa juhlistaa rakkauden ensi huumaa. Mutta miten käy kun alkuhuuma katoaa ja todellisuus iskee?

Omasta lähipiiristäni löytyy niin lesbopariskuntia kuin heteropariskuntia ja olen pistänyt merkille, että naisparit ovat lähes poikkeuksetta ryntäämässä "perhe-elämään" nopeammin. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ollaan lähes poikkeuksetta vallattu toisen vaatekaapista puolet omille tavaroille ja huomaamatta viikkojen kuluessa kannetaan sisään myös jukkapalmu ja Rekku-koira, sitten sohva ja lopulta sanotaan irti oman asunnon vuokrasopimus. Kaikki tämä ensimmäisen puolen vuoden kuluessa - tietenkin. Sitten samoihin aikoihin vaihdetaan kihlat ja vannotaan ikuista rakkautta. Vuoden, puolentoista seurustelun jälkeen toisen naama alkaa kuitenkin ärsyttää, tyttöystävän mukana tuomaa Rekkua ei jaksaisi ulkoiluttaa, ärsyttää kun toinen jättää joka aamu kahvikupin pöytään eikä voi tiskata. Tai sitten tajutaan, että toisen koko viehätys on kadonnut ja tunteet muuttuvat nopeasti. Tappeluita tappeluiden perään. Sitten katkera ero. Ja ihan kuin erossa itsessään ei olisi tarpeeksi, toisen on etsittävä uusi asunto. Muutto on hoidettava, osoitteenmuutokset tehtävä ja yhteiset tavarat jaettava.

Omasta (lesbo)lähipiiristäni tunnen juuri kyseisiä tapauksia. Yhdessä on asuttu monia kertoja ja erottu monia kertoja. Kihloissa ollaan niin usein ettei tämän ilouutisen jakamisesta seuraa enää hurraahuutoja vaan ennemminkin silmien pyörittelyä. Heteroystäväni tuntuvat kuitenkin suhtautuvan maltillisemmin tämän tyyppiseen sitoutumiseen. Toinen lapsuudenystäväni muutti vastikään saman katon alle miehen kanssa, jonka kanssa hän on vakituisesti seurustellut viisi vuotta. Toinen (hetero)pariskunta taas muutti yhteen kolmen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen.

Itse olen - ehkä turhan vanhanaikaisestikkin? - sitä mieltä, että näin vakavasti sitoudutaan, kun ollaan päästy rakkauden ensihuuman yli, mikä tapahtuu ensimmäisen puolentoistavuoden aikana. Sitten, kun on koettu, millaista on elää toisen kanssa kun kaikki ei olekaan enää vaaleanpunaista ja ruusuista. Omassa ajatusmaailmassani kihlat vaihdetaan siten, että toinen kosii. Kihloja seuraa naimisiinmeno. Ei ehkä heti, mutta lähitulevaisuudessa. Ja avioliittoon astutaan ihmisen kanssa, jonka kanssa aikoo viettää loppuelämänsä.

Mutta koska naisilla on luonnostaan miehiä suurempi tarve sitoutua, mitä muuta kaksi naista yhdessä voisi olla kuin sitoutumisfiasko?

Vihdoinkin treffit!

Kuten edellisessä tekstissä kerroin, niin pistin kuin pistinkin seuranhakuilmoituksen nettiin. Juusojen, Pekkojen sekä Mattien kiihkeiden viestien lisäksi postilaatikkooni tipahti viime viikolla viesti eräältä varteenotettavalta tyttöseltä, joka tosin asui hieman kaukana, mutta muutoin vaikutti oikein hyvältä vaihtoehdolta. Sinkku, lähes saman ikäinen kuin allekirjoittanut(muutaman vuoden heitolla kylläkin), hyvännäköinen ja mukavan oloinen... Pitkien viestittelyjen jälkeen sovimme treffit ja tapasimme kahvilassa. Yllätyin suuresti, kuinka hyvin tulimme toimeen ja alkujännityskin katosi melko nopeasti. Olin positiivisesti yllättynyt, koska oli mahtavaa tutustua ihmiseen kunnolla ja ilman siiderilasia toisessa kädessä. Tilanne oli myöskin totaalisen toinen kuin baarissa, koska humalaista lääppimistä ja epämääräistä nuoleskelua ei ollut lainkaan. Tytön puhelinnumero jäi kännykkään ja hyvänyön-suukonkin sain ennen kuin juoksin bussiin. Nyt viestejä on lentänyt suuntaan ja toiseen ja uusilla treffeilläkin käyty muutamaan otteeeseen. Epäluuloni netin treffipalstoja kohtaan ovat vähentyneet huomattavasti ja uskallan jopa suositella kokeilua kaikille sinkuille, jotka haluavat seuraa! Pienellä varauksella tosin, sillä valtaosa saamistani viesteistä todellakin oli rivoja ehdotuksia keski-ikäisiltä miehiltä.

Myös baarissa tapaamani nainen viestittelee edelleen ja salamoita on ollut yhteen jos toiseen suuntaan. Kahvilla on käyty, samoin elokuvissa ja siiderillä, mutta mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. Tosin kerrottuani hänelle treffeistäni ovat viestit siltä suunnalta lisääntyneet huomattavasti. Pitäisi varmaankin kuunnella järjen ääntä ja lakata haikailemasta naisen perään, joka "melkein varattunakin" juoksee muiden naisten perässä, sillä sellaista naista en sänkyyni (ja kotiini) halua...

Tällä hetkellä päätökseni on toimia kuin kunnon sinkku amerikkalaisesta höpöhöpö-elokuvasta ja tapailla edelleen kumpaakin tyttöä samalla kun punnitsen vaihtoehtoja. Eikö tämä kuitenkin ole sinkkuna täysin sallittua toimintaa, vai mitä mieltä te olette?

Tällä hetkellä puhelin piippaa kuumana viestejä molemmilta tytöiltä. Ensi viikonloppuna järjestetään Super Peijakas -tapahtuma Helsingin Kalliossa. näin kertoi ainakin Facebook. Lupaukselleni uskollisena käyn tarkastamassa tilanteen tässä tapahtumassa ja katsomassa mahdolliset vaimo-ehdokkaat sieltäkin!